nyt olen orivedellä, vanhempien ja sisarusteni luona, kotona. niin, kotona. jo pelkän koti -sanan kirjoittaminen ja kodin merkityksen ajatteleminen aiheuttaa haikeutta.
helsingin reissu olikin odotettua moniulotteisempi. strategiapäivä meni rennosti ja iloisesti pasilan maisemissa, mutta sen jälkeen vietetty ilta oli jotakin muuta.
ratikkamatka matkamessuilta tulevien ihmisten kanssa tupaten täydessä kulkuvälineessä sai haaveilemaan olosta jossakin muualla, jossakin kaukana ja poissa. ratikasta poisjäädessä yliopiston kohdalla kylmä tuli takin alle ja teki jotakin yllättävää. monesta tuli yhdentekevää. pelotti. sitten alkoi ajatukset liitää.
tein huonoja ratkaisuja.
tänään tunsin itseni kovin pieneksi, mitättömäksi ihmisparaksi keskellä käsittämätöntä maailmaa. keskellä kertakäyttökulttuurista hyvinvointiyhteiskuntaa, jota myös omalla olemisellani olen mukana rakentamassa.
tynellämerellä kasvaa maailman kahdeksas manner, jätteestä ja roskasta koostuva jätelautta. merivirtojen kuljettamat tavalla tai toisella hylätyt tavarat killuvat siellä. voisin kirjoittaa myös roskaamisesta, mutta alkaa olla myöhä ja aika pyyhkiä tämän päivän mietinnät pois mielenpäältä.
kuuntelen yonan uutta musiikkia, erityisesti biisiä ''pilvet liikkuu, minä en''. huomaan, että kirjoittamisen aloittaminen uudelleen on tullut herkempää puolta esiin. kirjoittaessa tulee kuunneltua herkkismusiikkia, vaikka useimmiten jätän tällaiset biisit kuuntelematta välttääkseni jumittumista muistoihin. yleensä mulla soi reggae ja rento meininki leviää ympäri kämppää. hymyilen.
''pilvet liikkuu, minä en'' kuvaa mun mielestä hyvin sitä miten me ihmiset ollaan pieniä verrattuna esimerkiksi pilviin ja kaikkeen mitä vain tapahtuu meidän ympärillä. me ollaan rajallisia olentoja, joiden aika voi olla lopussa koska tahansa. ehkä elämänvarrella selviää asioita ja oppii myös. ehkä ei koskaan voi olla täydellinen.
katu täyttyy kuluvista koroista
postiluukku maksamattomista laskuista
ikkunastain nousee portaat kohti taivasta
aurinko haluu niitä pitkin nousta
kaupunki herää iän ajan kaiken kiireeseen
en enää haluu tietää mihin seuraavaksi meen
unohdan ajan, rakennan mieleeni majan
siihen piiloudun nyt levolle
Lämmin mutta melankolinen kirjotus täynnä asiaa! Oivoi.
VastaaPoistaSuuren maailman vietävissä olemme, mutta aina voi parhaansa mukaan kauhoa vastavirtaan :--)
Tehdään me Ruutiseni niin ja ollaan onnellisia oikeista asioista, jotka kantaa meitä pidempään kuin riistotyövoimalla tehty halpavaate, joka pitää itsetunnon hetken ylhäällä.
- Marjo