*

kuljen pakkasessa paikasta toiseen, jo vähän kiireisenä. kuuntelen musiikkia ja unohdan kaiken muun. joka päivä, iltaisin ulkona, tajuan kauniin maailman. jopa asa saa mut kyyneliin jos on sopiva paikka ja aika. en olis uskonut itsestäni tollasta puolta. kummallisia ja muuttuvaisia on asiat.

luin kirjastossa, mutta jäin kuuntelemaan kaikkia pieniä ääniä ympärillä. ääni saattaa metsossa kuulua toiselta puolelta kirjastoa, mutta kuuluu ihan kun vierestä. joku pieni lapsi huusi: ''hei kirjastotäti, taisin löytää kirjailijan kynän!'' tulisko musta kirjastotäti? ei, vaikka kirjoista ja ihmisistä pidänkin. en tykkää kirjastojen tuoksusta, vaikka se ei mikään huono olekaan. niissä aika on pysähtynyt, vaikka väki vaihtuu. mulle pysähtyneisyys ei sovi, paitsi pieninä määrinä kerrallaan ja harvoin. pysähtyneisyys on hoitavaa toisinaan, mutta siitä voi ahdistuakin koska en tiedä mikä se tarve on kiitää ja nähdä. ehkä se tarve tulee siitä, että kaikki voi koska vaan olla lopussa.
joku voi päättää, että tää neiti ei enää täällä tallaa yhdessäkään talvi-illassa isojen lumihiutaleiden keskellä ja mieti kummallisia ajatuksia tai se ei enää heitä keväällä kenkiä pois ja saa rakkoja jalkoihinsa.

viimeisen parin vuoden aikana sen on tajunnut, että kaikki muodostuu tosi pienestä. ne pienet asiat muodostaa kokonaisuuden, joka loppujen lopuksi on aika kaunis, vaikka toisinaan on monia liian suuria ja liian käsittämättömiä asioita.
täytyisi vaan tyytyä siihen, ettei ihminen voi ja osaa tätä kaikkea selittää, eikä sen kuulukaan. meidän ei kuulu edes pystyä kaikkeen. olo on usein, ettei tässä riitä tälle kaikelle olevalle. sitten sitä miettii että mitä? mihin pitäisi riittää? kuka sen määrittelee ja käskee? minä itsehän sen teen.

tekisi mieli sanoa, että rauhaa ja rakkautta, sitähän mä tarkoitan, loppujen lopuksi.